Jännittää. Uudet kengät hieman puristavat, mutta ei haittaa, ne ovat ihan oikeat kävelykengät, nauhat ja kaikki. Uusi hame, samaa kangasta kuin äidin puku, niin, ja oikein kaupasta ostettu pusero, joka on ihanaa sileää materiaalia. Punainen villatakki ja äidin ompelema tweedtakki, jonka isoja punaisia nappeja on mukava kosketella. Kaiken huippuna upouusi ruudullinen koululaukku ja siellä värikäs aapinen ja kynäkotelo. Eväsleivät tuoksuvat. Maitopullo hölskyy, kun pinkaisen juoksuun.
On ensimmäinen oikea koulupäivä, sellainen, jonka kestää iltapäivään saakka. Luokassa on paljon lapsia, ensimmäisen ja toisen luokan oppilaita suunnilleen yhtä paljon kumpiakin. Tarja ja Anna-Liisa naapurista näkyvät vähän kauempana. Olen päässyt istumaan Pirjon viereen, vasta eilen sain tietää hänen nimensä. Hän tulee kirkonkylän takaa, minä asun Asevelikylässä, Koulukadulla. Pulpetti tuntuu korkealta ja penkki on kova ja kapea. Toisluokkalaisilla on mustepullot ja mustekynä, meillä ei vielä ole.
Ensimmäisellä tunnilla on lukemista. Kirjaimet ja numerot on opeteltu kotona, lukea en vielä osaa, vaikka kirjoja meillä toki on. Aapiskukko alkaa a:lla ja Elina e:llä. Nimeni osaan kirjoittaa. Malttamattomasti raapustan ison, erikokoisista kirjaimista koostuvan, hieman vinon ”Elina”-sanan vihkon kanteen. Näytän opettajalle, joka moittii: pitää jaksaa odottaa, että osaa kirjoittaa kauniisti ja vasta sitten kirjoittaa nimi kalliiseen vihkoon. Niitä ei tule uusia, se on nyt, mikä on. Minusta se on kaunis, onneksi äiti oli kotona samaa mieltä.
Sitten laulettiin. Aivan nuotin vierestä, kunnes opettaja sanoo, että Elinan ei tarvitse laulaa. Ei ainakaan tällä kertaa. Kun en saanut koulussa laulaa, istuin kotona ulkoportaille ja lauloin kaiken, minkä osasin. Mustan Saaran, jonka opin pyhäkoulussa, Jänö-Jussin mäenlaskua pätkän ja kaiken huippuna naapurin teini-ikäisen tytön lempilaulun ” E-e-e-e-e-spanjaan, kun viime vuonna maaatkustin, siellä mieeeeehen, niin ihanan..” Enempää en muistanut silloin - eikä laulu ole myöhemmin kiinnostanut. Espanjaan matkustin tosin vasta vuonna 1992.
Ruokana oli riisivelliä, hyvää, sitä oli kotonakin usein. Kotoa tuotu ruisleipä ja maito maistuivat vellin seurana. Joskus oli makkarakeittoa, monena päivänä puuroa, harvemmin lihakastiketta. Hernekeittoa oli usein, aivan liiaksi. Meillä ei kotona syöty hernekeittoa. Isä oli ollut sodassa ja siellä oli vuorotellen hernekeittoa ja kaurapuuroa, ainoa vaihtelu oli ollut järjestyksessä. Kaurapuuroa keitettiin lapsille, mutta isä palasi näihin ruokiin vasta, kun olin teini-ikäinen. Minäkään en tuossa vaiheessa ollut hernekeittoon tottunut ja se oli pahaaa! Koko lautasellinen oli silti syötävä ja se meni kun otti nenästä kiinni. Sitä ei saanut opettaja huomata.
Iltapäivällä oli ulkoleikkejä. Lähimetsästä kerättiin syksyn lehtiä, mahdollisimman erilaisia. Viimeisellä tunnilla piti tunnistaa, mistä puista lehdet olivat.
Kotiin Koulukadulle oli vain 300 metriä pellon poikki. Se oli hyvä se. Myöhempinä koulupäivinä minulta jäi kotiin tai kouluun mitä milloinkin. Välitunnilla ehti kipaista kotiin hakemaan kirjan tai vihkon tai mustekynän. Koulun jälkeen tulimme leikkimään koulun pihaan. Siellä oli kivoja kieppitankoja ja pylväskeinuja. Oli myös jännää tutkia koko koulupiha, sekin osa, joka kuului yläkoululle. Yläkoulu alkoi kolmannelta luokalta ja me alakoululaiset olimme ensimmäisellä tai toisella luokalla. Koulun rakennuksessa oli myös kirjasto, joten sinne oli illallakin asiaa. Kotimatkalla oli sopivia kiipeilypuita. Koulun korkean männyn oksalta näki kauas, aina koskelle saakka. Sieltä näkyi myös junarata ja linja-autoasema. Junalla tuli isä perjantaina ja linja-autolla vaari silloin kun pääsi. Se oli juhlaa se.
Ensimmäinen koulupäivä on aina uniikki. Sitä ei voi myöhemmin vaihtaa tai muuttaa toisenlaiseksi. Muistot pysyvät ja jopa vahvistuvat. Sama koskee ensivaikutelmia yleensäkin. Me kaupungin työntekijät vaikutamme tuhansien ja tuhansien ihmisten muistoihin ja luomme ihmisille merkityksiä. Luodaanhan yhdessä sellaisia muistoja, joita itsekin haluaisimme mukanamme kantaa.
Elina Lehto-Häggroth
kolumnisti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti